Kangaskassissa on mukana villasukat, myslipatukka ja vesipullo.
Kaapin perälle on sullottu yhdet ylimääräiset verkkarit, hunajaa ja muki. Nuotteja pomppaa esiin joka kerta mitä kummallisimmista paikoista kun yrittää etsiä kirjojen seasta koulumonisteita. Viikonlopputreeneihin on pakko ottaa evääksi glögiä ja pipareita.
Treeneistä on muodostunut kotoisa iltapäivärutiini.
Tanssijat ovat muodostaneet peittojen alle lämpökasan. Onnekkaat ehtivät ruokatunnilla lämmittää ateriansa ennen kuin mikrolle muodostuu armottoman pitkä jono. Miesten viettelevä tanssinumero saa osakseen vihellyksiä, naurunpyrskähdyksiä ja hurrausta. Jos katsoo tarkkaan, voi lukea ohjaajan huulilta näyttelijöiden vuorosanat.
On vaikeaa yrittää selittää ulkopuoliselle, millaista on olla musikaalissa. Perhe näkee nuorestaan vain etäisiä vilauksia silloin tällöin, ja kaverit alkavat jo valittaa iänikuisesta puheesta rooliasuista, kohtauksista ja lauluista. Koko syksy on luonnollisesti ollut täynnä töitä. Se on vaatinut kärsivällisyyttä, keskittymistä, hikeä ja pitkiä viikonloppuja koululla. Ja ollut silti äärettömän palkitseva. Vaikka itse musikaali ja toimintatavat muuttuvat työryhmän myötä, pysyy perimmäinen fiilis kuitenkin aina mukana. Fiilis, joka johtuu niistä pienistä jutuista, jotka vain tarkkasilmäinen huomaa.
Kirjoitan tätä treeneistä, sohvalta.
Lavalla asetellaan rekvisiittaa ja pohditaan liikkuvien seinien paikkaa. Näyttelijät törmäilevät oviaukkoon läntättyyn joulukuuseen. Kyseessä on ensimmäiset treenit orkesterin kanssa, joten monen silmä karkaa kohtausta tehdessä soittajiin. Ne, jotka eivät ole osa tätä kohtausta, asettuvat paikoilleen lavan ympärille. Jotkut tekevät läksyjä. Joku hakee välipalakeksin ruokalan välipalakoneesta. Torkkupeitto on taas löytynyt. Kohtaus alkaa, on aika hiljentyä ja katsoa.
Johanna Hämäläinen
Teinityttö/Ensemble
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti